Sisällä odottaa eilinen jauhelihakeitto jota lämmitän kattilassa. Hämmennän kauhalla ja odotan valmista. Huomaan jälleen miettiväni meidän enkeli tyttöä. Aikaa on kulunut, mutta äiti ei unohda lastaan jonka on synnyttänyt ja käsivarsillaan kantanut. Se jota on rakastanut, sitä ei myöskään unohda.
Kun ruoka on syöty ja lapset palaavat leikkeihin, katson Facebookin enkeli lasten sivuja. Siellä on paljon kuvia. Kauniita lapsia ja pieniä arkkuja. Mieleeni nousee lohduton suru ja kaikkien äitien lailla kyyneleet, kun ymmärrystä ei riitä. Näen kuvan pienestä kuolleesta vauvasta arkussa. Niin. Ihan oikeasti. Ymmärrän miksi kuva on laitettu suljetun ryhmän seinälle. Äidin muisto. Ainoa muisto on tuossa kuvassa. Siinä ei ole mitään väärää.
Lapset leikkivät ja nuorin työntää nuken vaunua. Arki keskeyttää haaveilun ja muistuttaa, mitä kaikkea elämä on antanut! Se on antanut kakkavaipat ja hermojen kiristystä kertaa tuhat. Arki on oikeastaan hirveää, päivästä toiseen sama kaava. Joskus kuitenkin, hyviäkin hetkiä. Niiden takia tämä on just sitä parasta aikaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti