Rakas päiväkirja...

Ravistettava. Ei sekoiteta.

Ei noista mitään hienoja tullut, mutta ymmärtänee lapsikin mihin nämä on ja kenen käyttöön. Eli leikkeihin ja lapsille. Säästin vanhat lääkepurkit juuri tähän käyttöön. Nyt pojan kanssa saatiin kokoelma tehtyä. Ehkä leikkeihin joissa äiti on potilaana..  Äiti kun on ammatiltaan sairaanhoitaja niin voin heittäytyä tähän toiseen rooliin. Ei niin nuo työjutut kiinnosta vapaa-ajalla.

Aika pojan kanssa on ihmeellistä. Aikaisemmin päiväkoti on kasvattanut ja hoitanut minun viisi vuotiasta, mutta nytkin ollaan oltu kuukausi erossa tarhasta. Ihanaa kun ei tarvitse kuskata edestakas. Ainoa haaste on korvata se tekemisen meininki mitä päiväkoti tarjoaa. Onneksi on piha, pelit ja vehkeet. Nyt kun kirjoitan blogia, tyttö nukkuu ja minun elämäni miehet on ulkona touhuamassa. Ihana, arvokas oma hetki... jonka rikkoo pojan huuto ovelta; onko ruoka valmis? No jes.

Ainoa elossa oleva viherkasvi.

Meidän perheen vauva alkoi ottaa tukea vasten askelia. Siinä taas nähtiin kuinka nopeasti se vauva-aika oikeasti menee. Tyttö on alle vuoden ikäinen vielä pitkään... ja sehän oli kuin eilen, kun oltiin OYS:issa ja tyttö syntyi. Muistan sen ihanan päivän kuin eilisen. Ne pienet silmät ja koko paketti jota ei voinut olla tuijottamatta! Ja se tunne ei ole hävinnyt. Se on kasvanut lapsen mukana. Kiintymys omaan lapseen. Ja kuinka sitä toivoo, että lasten kanssa voisi olla kotona pitkään ja hartaasti. Näinhän se ei tietysti tässä tilanteessa mene.
Kesä me kuitenkin vietetään kotona. Siittä ei ole epäselvyyttä. Täytyy päästä näkemään miten tytön kanssa juostaan pihalla ja möyritään kukkapenkissä...

 Kesä, älä vielä tule kun nyt on asiat hyvin. Elämä anna tämän hetken pysyä minun mielessä. Toivon voimaa tästä niille huonoille päiville, kun ei jaksa. Ei saa haikailla tulevaan kun tälläkin päivällä on annettavaa.